Kommunismens svarta bok ja ”vasemmistovaaran” varjo Ruotsissa

Artikkelissa tarkastellaan kommunismin historiapolitiikkaa Le Livre noir du communisme -teoksen (1997) ruotsinnoksen (Kommunismens svarta bok, 1999) ja Forum för levande historian kommunismia käsittelevän opetusaineiston herättämien lukuisien keskustelujen pohjalta. Artikkelin tutkimusaineisto on kerätty pääasiassa Ruotsin kansalliskirjaston (Kungliga biblioteket) digitoiduista sanomalehtikokoelmista, ja haut on tehty artikkelin kohteena olevan kirjan nimellä. Sanomalehtikokoelmaan on myös tehty täydentäviä, konservatiivien kommunismikuvaa tarkentavia hakuja. Artikkelin johtopäätöksenä on, että Ruotsissa on pitkään ja kiihkeästi keskusteltu kommunismista ja että konservatiivit ovat hyödyntäneet tulkintoja kommunismin historiasta niin vasemmistoa kuin liberaalejakin vastaan. Kommunismia tulkitsemalla konservatiivit ovat pyrkineet kyseenalaistamaan myös yleisemminkin vasemmistolaisen politiikan.

Jännitteitä Työväen Sivistysliitossa

Työväen Sivistysliitto (TSL) perustettiin 1.9. 1919 työväen yhteiseksi sivistysjärjestöksi. Alusta alkaen jäseninä oli sekä sosialidemokraattien että vasemmistososialistien johtamia järjestöjä. Myös SDP oli jäsen, mutta se ei sanellut TSL:n toimintalinjaa. Sisäinen yhteistyö ei sujunut aivan ongelmitta. Hieman yksinkertaistaen keskeistä oli erilainen näkemys sivistystoiminnasta. Perustajahahmo ja puheenjohtaja Väinö Voionmaa painotti tasapuolista valistusta ja sivistystyötä, kun taas vasemmistososialisteilla (ja illegaaleilla kommunisteilla) korostui usein puoluepoliittisen, herättävän agitaation tarve. Siihen saatiin virikkeitä naapurista, neuvostomaasta. Jako heijastui toiminnassa. Sotavuosien jälkeen jäseniksi tulivat muun muassa SKP ja SKDL. Sisäinen jännite säilyi, osin voimistuen. Oli myös paikallisia kamppailuja enemmistöstä. Vasta kun Kansan Sivistystyön Liitto (KSL) perustettiin vuonna 1964, kahden sivistyssuuntauksen kesken avautuivat todelliset käytännön yhteistoiminnan näkymät. Aikakin oli muuttunut.

Neuvostourheilun nousu ja tuho

Venäjä oli yksi Kansainvälisen Olympiakomitean perustajajäsenistä vuonna 1894. Venäläiset osallistuivat Lontoon olympiakisoihin vuonna 1908 ja Tukholman kisoihin neljää vuotta myöhemmin. Vuoden 1917 sosialistinen vallankumous muutti koko valtion – mukaan luettuna urheilun käytännöt. Vuosina 1918–1921 käydyn verisen sisällissodan ja vuonna 1922 tapahtuneen Neuvostoliiton perustamisen jälkeen valtio pyrki organisoimaan uudelleen koko ruumiinkulttuurin. Neuvostoliittolaisessa ruumiinkulttuurissa ihannoitiin sotilaallista valmiutta, työkuntoisuutta ja urheilullisuutta. Kilpaurheilun suosio kasvoi huomattavasti 1920-luvulla. Vuonna 1928 venäläiset organisoivat mahtavat urheilukisat, Moskovan spartakiadit. Kyseessä oli lukuisia urheilumuotoja käsittänyt työläistapahtuma vastapainoksi Amsterdamissa samana vuonna järjestetyille ”porvarillisille” olympiakisoille. Neuvostoliiton urheilijat osallistuivat kesäolympiakisoihin ensi kertaa Helsingissä vuonna 1952. Olympiakisoissa Neuvostoliitto oli menestyksekäs. Vuosina 1952–1988 neuvostourheilijat saavuttivat 1 010 mitalia kesäkisoissa ja vastaavasti 194 mitalia vuosien 1956–1988 talvikisoissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän urheilijat ovat kilpailleet Kansainvälisen Olympiakomitean lipun alla. Aiemmat neuvostotasavallat ovat osallistuneet kansainvälisiin urheilutapahtumiin itsenäisinä valtioina. Neuvostoliittolainen urheilujärjestelmä on kuitenkin vaikuttanut merkittävästi ei vain Venäjällä vaan myös monissa muissa uusista valtioista. Neuvostoliitossa urheilulla oli merkittävä sija opetusjärjestelmässä ja kansallisen itsetunnon rakentamisessa. Monet neuvostourheilun käytännöt ovat tiiviisti jatkaneet olemassaoloaan myös NL:n hajoamisen jälkeen.

”Taistelua on tarmokkaasti avustettava”

Artikkeli käsittelee Suomen kutomotyöläisten kansainvälistä yhteistyötä 1920-luvulla sekä sitä, miten yhteistyö näkyi vuonna 1928 Hyvinkään lakon järjestelyissä ja jälkiselvittelyissä. Pääasiallisina lähteinä ovat Suomen Kutomateollisuustyöväen Liiton (SKTTL, per. 1906) arkistoaineistot ja järjestöjen omat julkaisut, kuten Kutomatyöläinen sekä liittoa lähellä ollut sosialidemokraattinen Kansan Lehti. Pohjoismainen kutomoteollisuuden edunvalvonta kehittyi ja voimistui 1920-luvulla. Yhteistyön vahvimpia ilmentymiä olivat tarkentuvat, sitoviksi muuttuvat yhteistyösopimukset, joissa liittojen jäsenet sitoutuivat myös merkittävään taloudelliseen tukeen. Jos tarkastellaan pohjoismaisen yhteistyön aktiivisia toimijoita, varsinaisesta ydinjoukosta erottuu ryhmä miehiä, joista osa oli mukana jo 1910-luvun taitteessa ja edelleen 1930-luvun alkaessa. Kussakin maassa oli omat pitkäaikaiset edustajansa.Kansainvälinen tuki konkretisoitui vuoden 1926 sopimuksen jälkeen ensin Norjan kutomotyöläisten ryhtyessä lakkoon ja sitten vuonna 1928 Hyvinkään kutomotyöläisten lakossa. Pohjoismaiset liitot olivat lakon tärkein rahoittaja. Vaikka Hyvinkään lakon tulokset jäivät toivottua niukemmiksi, pohjoismaista yhteistyötä kiiteltiin alan lehdessä, ja pohjoismaiset yhteistyökonferenssit jatkuivat seuraavinakin vuosina.

Koodisanana proletaarinen internationalismi

Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pitkäaikainen, suomalaissyntyinen pääsihteeri Gus Hall oli malliesimerkki proletaarisen internationalismin edustajasta. Kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhtenäisyys oli hänelle kaikki kaikessa, tosin sillä edellytyksellä, että yhtenäisyys toteutui Neuvostoliiton määrittelemissä puitteissa. Hallin neuvostomielisyys juonsi lapsuusvuosista, kun hän jo alle kymmenvuotiaana poikasena seurasi innolla lokakuun vallankumouksen etenemistä. Opinnot Neuvostoliitossa Moskovan kansainvälisessä Lenin-koulussa vahvistivat nuoren Hallin neuvostomielisyyttä 1930-luvun alussa, ja sitä vahvisti entisestään Hallin johtaman puolueen hänen pääsihteeri kaudellaan Moskovasta saa-ma taloudellinen tuki, jonka käytöstä hän pääsi varsin itsevaltaisesti päättämään. Puoluejohdon kapeakatseinen neuvostomielisyys oli kuitenkin omiaan eristämään kommunistisen puolueen amerikkalaisen politiikan valtavirrasta ja kansalaisjärjestökentästä, ja puolue ja sen pääsihteeri jäivätkin Yhdysvaltain poliittisessa elämässä marginaalisen kuriositeetin asemaan.

Kun itänaapuri vaihtui

Neuvostoliiton hajoaminen on 1900-luvun keskeisimpiä poliittisia tapahtumia. Yksi ratkaisevimmin prosessiin vaikuttaneista tekijöistä oli kansallisuuskysymys – erityisesti Venäjän itsenäisyyspyrkimykset. Neuvostoliiton luhistuminen merkiksi myös suurta käännettä Suomen ulkopolitiikassa. Tässä artikkelissa tarkastellaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden muutosta sekä Suomen Venäjä-politiikan muotoutumista vuosina 1990–1992. Tutkimus edustaa arkistolähteisiin pohjaavaa historiantutkimusta.Neuvostoliiton taloudellinen ja yhteiskunnallinen kriisi pakotti Suomea arvioimaan uudelleen idänpolitiikan perusteita ja tavoitteita. Suomi pyrki yhtäältä tukemaan Mihail Gorbatšovia ja hänen uudistuksiaan ja toisaalta rakentamaan yhteyksiä Boris Jeltsinin Venäjään. Artikkeli tuo esiin, että maamme ulkopoliittinen johto pyrki välttämään vaikutelmaa siitä, että Suomi hyödyntää itäisen naapurimaan sekavaa tilannetta ja heikkoutta, koska sellainen toiminta

Farkkujen "voima"

Artikkeli pohjautuu kirjaani Markat, farkut ja sukkahousut (2020), jossa käsittelen laitonta kauppaa, niin sanottua trokausta (ven. fartsovka),jota monet ulkomaalaiset turistit harjoittivat Neuvostoliitossa 1960–1980-luvuilla. Tyypillisiä trokattavia tuotteita olivat länsimaiset vaatteet, joista etenkin monet nuoret neuvostokansalaiset haaveilivat. Artikkelissa analysoidaan sitä, kuinka laiton kauppa sai alkuunsa ja kehittyi, keitä olivat tätä ”bisnestä” pyörittäneet ihmiset ja miten trokaus loppui Neuvostoliiton hajotessa. Leningradissa ja Viipurissa trokaus kehittyi laajaksi ilmiöksi ennen kaikkea suomalaisten turistien ansiosta, joten artikkelissa kerrotaan lyhyesti myös suomalaismatkailun historiasta Neuvostoliitossa 1950–1980-luvuilla.