Interaktion, autenticitet och differentiering

I artikeln granskas den finländske moralfilosofen och socialantropologen Edvard Westermarcks (1862–1939) fotografier i hans reseskildring Sex år i Marocko (1918). Syftet är att reda ut hur autenticitet skapas och förmedlas i text och bild i den populärt hållna boken. Samtliga forskningsfrågor har beröringspunkter med hur Westermarcks antropologiska fotografier kan definieras utgåendefrån autenticitet. På vilket sätt skapar själva texten och interaktionen mellan text och bild intryck av autenticitet och trovärdighet? Vilken betydelse har olika grader av autenticitet för Westermarcks berättarstrategier? Hur kan autenticitet kontra iscensatt verklighet i Westermarcks berättelse och illustrationerna bestämmas och vad berättar det om hans relation till Marocko? Textens och bildernas interaktion granskas, varefter det sker en analys utgående från begreppet ikonotext, turismteoretiska och antropologiska, fotohistoriska frågeställningar. Även om Westermarcks fotografier kan definieras som relativt okonstlade, har antropologiska fotografier historiskt sett ofta varit mer eller mindre arrangerade; trots en skenbar direkthet karakteriseras fotograferingsögonblicket därför av subjektivitet. I Westermarcks reseskildring skapas olika grader av autenticitet genom ett varierande samspel mellan text och bild, användningen av preciserande ord och uttryck och själva urvalet bilder (hans och andras) som ska illustrera hans text. Man kan också tänka omvänt, att texten förklarar speciellt hans egna bilder, eftersom samspelet mellan text och bild då är så ens och en hög grad av autenticitet uppnås. Men trots Westermarcks uppenbara Marockoexpertis och fotografiernas förmodade direkthet, gör hans sätt att använda autenticitetsmarkörer att reseskildringen paradoxalt nog kan definieras som en mer eller mindre iscensatt och differentierande verklighetsskildring.

Mihin suomenkielisiä käsitteitä tarvitaan?

Katsausartikkeli käsittelee Suomessa tehtyä ja tekeillä olevaa taidehistorian ja kulttuuriperinnön käsitetyötä, sen haasteita ja tulevaisuuden näkymiä digiajalla. Esimerkkeinä ovat Museoviraston kulttuuriympäristön ontologiaprojekti ja Tieteen termipankki.

Uusien aikaorientaatioiden ongelma taidehistoriassa – anakronismi, kronotopia ja heterokronia

Tarkastelen artikkelissani taidehistoriallisessa tutkimuksessa viime aikoina yleistyneen anakronistisen asenteen eri näkökohtia. Pohdin, voiko anakronistinen asennoituminen murtaa ns. lineaarisen aikakäsityksen? Punnitsen myös anakronismin ajatusta kahden toisentyyppisen ajallisuuden käsitteen, kronotopian ja heterokronian valossa. Suhteeni anakronismin ideaan taidehistoriassa on kriittinen: analysoin tarkemmin, miten anakronismin ajatuksen keskeinen lähettiläs Georges Didi-Huberman soveltaa käsitettä. Liitän anakronismin idean aiempiin ajattoman taiteen puolestapuhujien ajatuksiin ja totean anakronismin uudeksi formalismin muodoksi.

Taiteesta kirjoittamisesta

Artikkelissa hahmotetaan niitä eroja ja samuuksia, joita kaksoisrooli tieteentekijänä ja päivälehden kuvataidekriitikkona pitää sisällään.

Mitä primitivismi oli?

Kirja-arvio: Philippe Dagen, Primitivismes: Une invention moderne (Paris: Gallimard, 2019) & Philippe Dagen, Primitivismes 2: Une guerre moderne (Paris: Gallimard, 2021).

Studying Restoration Painting

In this article I discuss the history of restoration painting through art history and art conservation with the help of a case study. Restoration painting has a long history as a part of art conservation. The methods and theories of restoration painting have evolved along with the process of art conservation into a discipline of academic study. I discuss an old method of restoration painting called overpainting by means of a case study. Overpainting was quite a common practice, until it became viewed as unethical and unprofessional. The case study is a painting that was modified by overpainting. The modifications were done most likely at the same time as damages to the canvas were repaired, possibly sometime before the middle of the 20th century. The old overpaintings were removed during a complete restoration of the painting in 2018–2019. The removal of the overpaintings uncovered new possibilities for the interpretation of the motif of the painting. I briefly discuss the idea of the Italian tratteggio method of restoration painting, which in my view demonstrates a scientific turn in conservation. I also discuss new ways of using scientific methods of collecting data for decision making in restoration.

Serenade to a Cat: An Iconography of Laughter

Lectio praecursoria: Minerva Keltasen taidehistorian alan väitöskirja “Serenade to a Cat: An Iconography of Laughter” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 17.11.2020. Vastaväittäjänä toimi Dr. Sheila McTighe (The Courtauld Institute of Art) ja kustoksena Prof. Ville Lukkarinen (Helsingin yliopisto).

Pitkospuut vai laajentuva kenttä?

Artikkeli tarkastelee insinöörisuunnittelua sekä puutarha- ja maisemasuunnittelua suomalaisen taidehistorian marginaaleissa. Näin selvitetään, mitä niiden asemointi tutkimuksen kenttään kertoo alan institutionaalisista rajoista. Taidehistorian tutkimusalue määritellään nykyisin laajasti sekä taiteellisia että muita ilmiöitä käsittäväksi. Artikkelissa kuitenkin pohdimme, onko hierarkkinen jako taiteeseen ja ei-taiteeseen silti edelleen voimassa. Taide tutkimuskohteena määrittelee yhä tieteenalan identiteettiä ja jäsentyy edelleen kaanoneina. Vaikka niin puutarha- ja maisemasuunnittelu kuin insinöörisuunnittelu on kelpuutettu kotimaisen taidehistorian tutkimuskohteiksi, sen piirissä ylläpidetään silti näiden alojen ja arkkitehtuurin välistä erottelua. Tarkastelu osoittaa alan kaksijakoisen suhteen muihin kuin taiteellisiin tutkimuskohteisiin. Ne voidaan hyväksyä, mutta niiden näkyvyys taiteen kaanoniin yhä perustuvissa alan yleisteoksissa tai opetussisällöissä on satunnaista.

Taidehistoriasta toisaalle – rajapintoja ja uusia suuntia

Pääkirjoitus

Taidehistorian ja kehitysmaatutkimuksen suhde poikkitieteellisenä haasteena

Kirjoituksessa tarkastellaan sitä, minkälaisia haasteita arkkitehtuurihistorian tutkimus niin kutsutuissa kehitysmaissa nostaa esiin ja minkälaisia valmiuksia ne taidehistorian tutkijalta edellyttävät. Keskeisimpänä tarkastelun kohteena on taidehistorian tieteenalan suhde kehitysmaatutkimukseen. Artikkeli perustuu kirjoittajan poikkitieteellisen, suomalaisten arkkitehtien liikkuvuutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kehitysyhteistyön vaikutuspiirissä 1960–1980-luvuilla tarkastelevan väitöskirjahankkeen aikana muodostuneisiin tutkimustuloksiin ja havaintoihin. Kehitysyhteistyöhankkeisiin osallistuminen edellytti arkkitehdeilta uutta ammatillista aluevaltausta alakohtaisine tiedollisine ja kyvyllisine vaatimuksineen. Samalla tavalla alan tutkimus edellyttää tutkijalta muidenkin tieteenalojen kuin taidehistorian hallintaa. Se, miten tieteenalarajat ja niiden olemus mielletään, vaikuttaa oleellisesti siihen, miten luontevana tai epäluontevana taidehistorian ja kehitysmaatutkimuksen välinen suhde näyttäytyy.