Teolliset ja varhaisteolliset arkeologiset kohteet Metsähallituksen inventoinneissa

Teollisuuden arkeologisten jäännösten luonne ja jakauma on paljolti yhteydessä siihen, miten pääomavaltaisia tuotannontekijöitä (varhais)teollisuuteen katsotaan kuuluvan. Tässä tarkastellaan teollista perintöä sen rajauksen perusteella, joka sisältyy Arkeologisen kulttuuriperinnön oppaaseen. Metsähallituksen mailla on tämänhetkisen arkeologisen inventoinnin tilannekuvan perusteella 808 mainitun rajauksen mukaista arkeologista kohdetta. Niihin kuuluu Kirjakkalan (1686) ja Kurimon (1854) ruukkien lisäksi mm. satoja hiilimiiluja ja niiden komplekseja, Lapin kultaryntäyksen keskeisiä paikkoja ja Vimpelin Huosianmaankallion kalkkiuunit. Lauhanvuoren kansallispuiston kankailla olevat jäljet hiekkakiven kaivuusta indikoivat 1800-luvun myllynkivikäsiteollisuuden merkitystä. Valtiollisen kaivostoiminnan jäännösten dokumentointi Raaseporin Jussarön rautalouhoksessa (1834−1861) toi esiin aineelliset todisteet vankityön epäinhimillisistä olosuhteista.

Oulunsalon Varjakan sahamiljöö moninaisten toimijoiden kulttuuriperintökohteena

Vanhat teollisuusympäristöt ovat viime vuosina saaneet osakseen huomiota, kun niitä on purettu, muutettu asuinalueiksi ja virkistyskäyttöön mutta myös käytetty sellaisenaan esimerkiksi urbaanin löytöretkeilyn ja taiteellisten projektien näyttämöinä. Artikkelissamme käsittelemme teollisuuskohteeseen liittyviä paikan muuttuvia merkityksiä käyttäen esimerkkinä Varjakan saha-aluetta Oulunsalossa. Muun muassa materiaalista kulttuuria, historiallisia lähteitä ja muistitietoaineistoa hyödyntäen pystymme tarkastelemaan Varjakan elinkaarta tehtaiden toiminnan ajalta aina nykypäivään ja tulevaan käyttöön asti. Aineistomme pohjaa Varjakassa tehtyihin koekaivauksiin, kartoitukseen, muistitiedon keruuseen sekä Varjakan materiaalin arkistotutkimukseen. Artikkelissamme nostamme esiin kysymyksiä sahaympäristöjen ja -yhteisöjen rakennettujen tilojen tulevaisuudesta sekä suojeltuina tiloina, erilaisten toimintojen näyttämöinä, paikallisten identiteetin osana että arkeologisina kohteina. Varjakan sahan kautta otamme kantaa siihen, kuinka hylätyt teollisuuskohteet saavat perinnöllistymisen kautta uusia merkityksiä ja käyttötarkoituksia, ja millainen on eri toimijoiden rooli tässä prosessissa.

Kohtalo on väistämätön

Artikkelissa tutkitaan teollistumisen ja kuoleman yhtymäkohtia tulkitsemalla 1800-luvulle ajoittuvia rautaisia ristejä, jotka liittyvät kahteen Pohjanmaalla toimineeseen rautaruukkiin. Ristien muotoilussa nousevat metalliteollisuuden työkalut korostetusti esille. Ristien vastineet tulevat Ruotsista, ja ne on tulkittu rautaruukkeihin liittyväksi ilmiöksi. Esineiden symboliikalle löytyy vastine kahdentuhannen vuoden takaisesta roomalaisten seppien hautareliefistä. Artikkelissa tulkitaan näitä hautamuistomerkkejä materiaalisena kulttuurina ja niiden symboliikkaa kautta selvitetään, mitä ne kertovat kohtalonuskosta ja miten työkalut symboloivat yksilön identiteettiä ja sosiaalista asemaa teollisen työn tekijänä. Ristit kertovat että teollisuuden parissa ilmennyt kuolemankulttuuri poikkesi aikansa yleisestä tyylistä.

“Railroad of Death”: History and Archaeology of the German-built Second World War Hyrynsalmi–Kuusamo Railway 1942–1944

During the Second World War the frontal responsibility of northern Finland was held by German troops, who carried out large building projects to enhance the poor infrastructure of this peripheral region. This paper focuses on one of the biggest infrastructure projects performed by the Wehrmacht and Organisation Todt in Finland during the Second World War. The Hyrynsalmi-Kuusamo railway was to be built through a challenging landscape, by people who constantly overestimated their own abilities, and at the great expense and suffering of the workers who were mostly prisoners-of-war and forced labourers. Besides their own contemporary memories and experiences from this event, this construction project and its physical traces live in the local memories and have become part of the transgenerational heritage and remembrance of the war years. Using the wartime construction of the track as a starting point, this study goes on to map the heritage value, archaeological potential, and the state of research related to this German wartime project.

Maanselältä merelle

Kesällä 2020 ja keväällä 2021 sain mahdollisuuden tuottaa kaksi uitto- ja metsätyöaiheista näyttelyä: Ensimmäinen nousi Savukoskelle kotiseututalo Puistolaan, toista rakennetaan parhaillaan Iin kotiseutumuseoon. Vaikka aihepiiri on käytännössä sama, löytyi paikkakuntien teollisuushistorian väliltä paljon mielenkiintoisia eroavaisuuksia. Molempia näyttelyitä yhdistää aiheena uitto ja metsätyö, mutta näyttelyistä muodostui lopulta muuten hyvin erilaiset. Savukoskella uitto jäi huomattavasti pienempään rooliin kuin metsätyömaat, sillä juuri savotoilla oli selvästi suurempi paikka Kemijoen alkulähteiden seutuvilla asuvien Saulaisten sydämissä. Iissä jokisuun asukkailla oli vain hataria mielikuvia suursavotoista, sillä suurin osa paikallisista oli ollut töissä paikallisesti, siis nimenomaan tukkien uitossa tai erottelulla. Iloitsin kuitenkin siitä, että itse olen päässyt läheisesti tutustumaan pohjoisen suurten jokien molempiin todellisuuksiin. Eniten jäin kaipaamaan enemmän aiheen sosiaalihistoriaan liittyvää tutkimusta.

Muuttuva teollisuusmaisema

Entisillä teollisuusalueilla jälleenrakennuspaineet kasvavat uusien kaavoitusten myötä. Tällainen uusiorakentaminen muuttaa olennaisesti sekä maisemaa-, että koko aluetta. Tässä pro gradu -tutkielmaani pohjautuvassa artikkelissa tarkastelen haastatteluiden, karttojen ja valokuvien avulla, miten muutos näkyy entisen Pateniemen sahan (1873–1990) alueella sahaustoiminnan päätyttyä. Pateniemen sahan kukoistuksen aikana alueen maisemaa hallitsivat laajalle levittyvät tapulitarhat. Sahan toiminnan loputtua vuonna 1990 tuotantorakennukset on purettu ja tapulitarhat ovat saaneet väistyä uusien asuinrakennusten tieltä. Maisema on kokenut dramaattisen muutoksen kasvavien rakennuspaineiden myötä, jollaiset usein odottavat Pateniemen sahan kaltaisia entisiä teollisuusalueita. Jäljellejääneiden sahaan liittyvien rakennusten käyttötarkoitukset ovat muuttuneet, mikä on osaltaan myös vaikuttanut alueen luonteeseen. Yhdistämällä kartta-aineistoa, valokuvia ja haastatteluaineistoa materiaalisiin jäännöksiin, analysoin alueen elinkaaren muutosta. Sahan ja sen myötä työ- ja harrastusmahdollisuuksien loppumisella on ollut suuri vaikutus sekä alueen asukkaisiin, joista suurin osa sai elantonsa sahalta, että alueen maisemaan, joka on muuttunut entisestä työläisten asuinalueesta merellisen Oulun uudisrakentamisen lippulaivaksi.

Miilunpoltosta ja hiilimiiluista Suomessa

Miilunpoltto oli pitkään tärkein puuhiilen valmistustapa. Puuhiiltä tarvittiin valtavia määriä raudantuotannossa sekä esimerkiksi lasinvalmistuksessa. Sen myötä Suomen alueelta on löydettävissä runsaasti poltettujen hiilimiilujen jäännöksiä eli miilunpohjia. Käyn artikkelissa lyhyesti läpi miilunpolttoprosessin ja esittelen miilujen kolme päätyyppiä, eli pysty-, lama- ja kuoppamiilut, sekä niihin yhdistettävät miilunpohjat. Esimerkkeinä erilaisista miilunpolttokonteksteista toimivat Salon Teijon ruukin alue pystymiilunpohjineen ja talonpoikaiseen raudanvalmistukseen liittyvät Rautavaaran kuoppamiilunpohjat. Lopuksi käsittelen miilujen arkeologisten jäännösten luokittelua.

Taksi tiettömällä taipaleella ja olematon moottoripyörä – Tarinan merkityksestä kulttuuriperinnön säilymisessä.

Käytöstä poistettu modernin ajan massatuotettu esineistö tulkitaan yleisesti romuksi. Maastoon hylätty käytöstä poistettu romu on erityisesti viimeisen parinkymmen vuoden aikana herättänyt enenevässä määrin keskustelua ja paheksuntaa. Metsiin tai muualle luontoon hylätty esineistö nähdään yhä voimakkaammin ympäristön pilaamisena. Keskustelun keskiössä ovat olleet hyvin usein juuri vanhat autonromut. Keskustelu on myös herättänyt pohdintaa siitä, milloin romusta tulee kulttuuriperintöä, ja mikä tekee toisesta hävitettävää romua ja toisesta arvokasta kulttuuriperintöä. Yksi säilyttämistä selkeästi puoltava yhteinen tekijä on kohteeseen liittyvä, sen selkeästi yksilöivä tarina. Tarina luo esineelle merkityksen ja toimii siten suojelevana tekijänä.

Osmundrautaa Ossmundbystä? Raaseporin Lövkärrin raudankäsittelypaikan arkeologiaa ja historiaa

Artikkelissa tarkastellaan Raaseporissa sijaitsevaa Lövkärrin raudankäsittelypaikkaa. Sen lisäksi esitellään lyhyesti muita Uudeltamaalta tunnettuja esihistoriallisia ja historiallisia raudankäsittelypaikkoja suuret teolliset raudantuotantopaikat poislukien. Lövkärrissä havaittavien jäännösten tarkastelun ohella kohteen luonnetta pohditaan sijaintipaikan ja -alueen karttojen sekä muun historian selvittelyn tuottaman tiedon avulla. Kohdetta vertaillaan myös pääosin eteläisimmän Suomen alueella sijaitseviin, eri tavoin tutkittuihin raudankäsittelypaikkoihin. Vertailun perusteella Lövkärrin jäännökset vaikuttavat olevan vanhemmalta historialliselta ajalta. Karttojen perusteella Lövkärr vaikuttaa puolestaan liittyvän 1600–1700-lukujen ihmistoimintaan. Historiallisen tiedon perusteella Lövkärrin voi tulkita kytkeytyvän 1540-luvun raudankäsittelyyn Raaseporin linnalla. Erilaisen tiedon tarkastelun lopputuloksena todetaan, että Lövkärrin todellisen luonteen ja iän määrittely edellyttää tarkempia arkeologisia kaivauksia.