Todellinen elämä: Bergson ja koettu luonto

Bergsonin elämänfilosofia liittyy laajaan suuntaukseen, joka syntyi biologian mullistuksien myötä 1800-luvun loppupuolella (Friedrich Nietzsche, Wilhelm Dilthey, Menyhert Palágyi, Ludwig Klages, Max Scheler, Georg Simmel, William James...). Sikäli kuin naturalismi tulkitaan tämän päivän keskustelussa usein yksipuolisesti materialismiksi, elämänfilosofia voi antaa toisen kiinnostavan näkökulman ihmisen asemaan luonnossa. Suuntaus on tässä suhteessa vahvasti vaikuttanut fenomenologisiin teorioihin subjektin ruumiillisuudesta ja yleensäkin embodiment-käsitteeseen. Artikkelin tarkoitus on valaista filosofisen psykologian ja luonnonfilosofian suhdetta Bergsonin tuotannossa, temaattisesti syventää tätä suhdetta sekä historiallisesti ja ontologisesti taustoittaa Bergsonin filosofiaa, muun muassa suhteessa hänen edeltäjänsä Félix Ravaissonin aristotelismiin.

Bergsonin paluu

Henri Bergson (1859–1941) oli 1900-luvun alun tähtifilosofi, joka palkittiin filosofisesta työstään kirjallisuuden Nobel-palkinnolla 1927, kirjoittamatta koskaan kaunokirjallisuutta. Seuraava filosofisukupolvi suhtautui erittäin kriittisesti hänen filosofiaansa (ks. esim. Arouet 1929; Nizan 2002; Sartre 2007). Myös debatti Albert Einsteinin kanssa heikensi Bergsonin arvostusta tieteen kentällä, vaikka Bergson itse pyrki selventämään, että koko debatti perustui Einsteinin väärinkäsitykseen hänen filosofiansa suhteen (ks. Merleau-Ponty 1960, 246–248; Canales 2005). Bergsonin ajattelu nähtiin vanhanaikaisena ja poliittisesti konservatiivisena. Ehkä siksi on myös jollain tavalla yllättävää, että Gilles Deleuze nosti Bergsonin mukaan radikaaliin filosofiseen ajatteluun 1960-luvulla (Deleuze 1993; Deleuze 2018) ...

Bergson ja naurun yhteisöllinen jännite

Artikkelissa selvitetään Henri Bergsonin nauruteoriaa teoksessa Nauru ja arvioidaan sen merkitystä osana Bergsonin filosofiaa yleisemmin. Lisäksi artikkelissa täydennetään Bergsonin nauruteoriaa Gilles Deleuzen, Baruch Spinozan ja Friedrich Nietzschen ajatusten pohjalta. Bergson analysoi teoksessa komiikan synnyttämää naurua ja näkee tämän elämän reaktiona sitä kangistavia taipumuksia vastaan. Elämän luovan mukautumisen ja sen kangistumisen välisestä jännitteestä käytetään artikkelissa nimitystä ”koominen jännite”. Nauru on Bergsonin mukaan olennaisesti inhimillinen ja yhteisöllinen ilmiö, joka huomauttaa jäsenilleen yhteisön elämän kannalta haitallisista poikkeamista. Komiikka on tämän korjaustoiminnon kehittyneempi muoto, ja artikkelissa esitelläänkin myös Bergsonin esteettistä teoriaa. Taiteen tehtävänä on Bergsonin mukaan avata välittömiä näkymiä todellisuuden piirteisiin, jotka jäävät arkisissa havainnoissamme huomaamatta. Komiikalla on myös tällainen paljastava luonne, mutta se on yhteisöllisen korjausliikkeen palveluksessa. Bergsonin nauruteorian omaperäisenä ansiona on sen dynaaminen lähestymistapa komiikkaan, joka tuo esiin naurun yhteisöllisen luonteen. Lähestymistapa on monipuolisempi ja kattavampi kuin useimmat filosofiset ja psykologiset teoriat naurusta ja komiikasta, jotka keskittyvät muodollisiin määritelmiin ja subjektiiviseen kokemukseen. Artikkelissa ehdotetaan kuitenkin kolmea korjausta Bergsonin teoriaan. Teoriaa pitää täydentää komiikan ajoituksen, laajemman naurukäsityksen ja koomisen jännitteen perustavamman merkityksen osalta. Nämä täydennykset pohjautuvat erityisesti Gilles Deleuzen ajatukseen huumorista intensiteettien taiteena. Lisäksi koomisen jännitteen tarkempaa luonnetta kartoitetaan Spinozan ja Nietzschen ajatusten kautta. Spinozan ajattelusta löytyy jäsennys naurun myönteiselle roolille. Nietzsche taas hahmottelee naurulle laajempaa merkitystä, jossa yhdistyvät Bergsonin esteettiset teemat sekä naurun suhde elinvoiman edistämiseen ja rajoittamiseen.

Bergson ja intuitio filosofian metodina

Tässä artikkelissa käsittelen Henri Bergsonin (1859–1941) intuition käsitettä ja sen suhdetta hänen filosofiseen menetelmäänsä. Bergsonin on nähty tarkoittavan intuitiolla yhtäältä filosofian metodia ja toisaalta tiettyä älyyn verrattavaa filosofialle ainutlaatuista tiedon muotoa. Esitän, että Bergsonille intuitio on samanaikaisesti näitä molempia. Se on todellisuuden ajattelemista kestona, sisäistä jatkuvuuttamme muistuttavana liikkeenä. Intuitiossa tavoitetaan todellisuuden luonne sikäli kuin se on läsnä myös meissä itsessämme tällaisena jatkuvuutena. Metodologisesti se on todellisuuden tarkastelua ajallisuuden ja muutoksen perspektiivistä. Tiedon muotona se on välitöntä ymmärrystä tarkastelun kohteesta itsestään.

Biologian ja epistemologian vastavuoroisuus Bergsonin filosofiassa

Elämä on nähty merkittävänä aiheena Bergsonin filosofiassa. Elämän filosofinen merkitys Bergsonilla ilmenee selvästi hänen pääteoksessaan L’évolution créatrice (Luova evoluutio, 1907), jossa hän keskittyy inhimillisten tietokykyjen evolutiivisen alkuperän rekonstruointiin ja tieto-opillisiin seurauksiin. Bergsonin mukaan biologia tarjoaa filosofialle tietokykyjen kehitysteoreettisen näkökulman, ja filosofia metafysiikkana täsmentää biologialle sopivaa epistemologiaa. Tässä artikkelissa esittelen Bergsonin filosofisen teorian biologian ja epistemologian vastavuoroisesta suhteesta. Aloitan epistemologian, tieteen ja metafysiikan välisen suhteen selventämisellä Bergsonin teoriassa. Sen jälkeen esittelen, kuinka Bergson näkee tietokykyjen kehittymisen olennaisena osana eläinten yleistä kehityshistoriaa. Analysoimalla eläinkunnan kognitiivisten kykyjen kahta taipumusta, älykkyyttä (intelligence) ja vaistoa (instinct), Bergson kehittää näkemyksen metafysiikasta, jonka avulla on mahdollista selvittää epistemologian ja biologian keskinäistä riippuvuutta ja vastavuoroisuutta. Lopuksi valaisen tätä vastavuoroisuutta Bergsonin analyysilla käsitteellisen tiedon muodostumisesta.

Kokemus toisesta ja kesto Bergsonin filosofiassa

Liittyessään kaikkeen inhimilliseen kokemukseen keston käsite liittyy myös välttämättä kokemukseen toisesta henkilöstä. Tätä näkökulmaa Bergsonin kokemuksen konstituution hahmottamisesta on kuitenkin tutkittu vähän. Kysymys kuuluu, voisiko Bergsonin keston käsitteellä luonnehtia kokemusta toisesta henkilöstä juuri toisena eri tavoin, kuin miten tilallisuuteen tai kehollisuuteen keskittyvät analyysit sitä kuvaavat. Argumentoimme, että Bergsonin keston käsite avaa kokemusta toisesta ainutlaatuisella tavalla, joka jää saavuttamatta muissa toiseuden analyyseissa, mutta joka on kuitenkin tärkeä näkökulma toisen erillisyyden sekä yhteneväisyyden mahdollisuuksien ymmärtämiselle ylittäen kokemuksen nyt-hetken.

Sisäisestä kokemuksesta

Georges Bataillen tuorein suomennos alkaa räjähtäen: ”Tämä kirja on kertomus epätoivosta. Maailma annetaan ihmiselle arvoituksena. Koko elämäni, niin erikoisissa hillittömyyden hetkissä kuin raskaimmissa pohdinnoissakin, olen pyrkinyt ratkaisemaan tämän arvoituksen. Toden totta selätinkin haasteita, joiden uutuus ja laajuus saivat minut innostumaan yhä enemmän. Tunkeuduin odottamattomille alueille ja näin jotakin, mitä yhdetkään silmät eivät olleet nähneet. Mitään huumaavampaa ei olekaan! Nauru ja järki, kauhu ja valo olivat yhtäkkiä ulottuvillani. Ei ollut mitään, mihin tietoni ei olisi yltänyt ja mikä ei olisi ollut kiihkoni tavoitettavissa. Kuolema aukoi ja sulki mahdollisen ovia tauotta kuin hurmaava mielipuoli.” (Bataille 2020, 11–12)...

Ari Hirvosen oikeudellisesta ajattelusta ja ajatuksista oikeudesta

Haen tässä kirjoituksessa Ari Hirvosen oikeudellisen ajattelun peruselementtejä hyvin tietoisena siitä, että Hirvosta itseään innosti ajatus perustattomasta perustasta. Sovellan tarkasteluissani Panu Minkkisen ja Sami Santasen esittämää luonnehdintaa, jonka mukaan Hirvosen tutkimuksille ja pohdinnoille on ominaista tapa ”tuoda harkitusti yhteen keskenään toisistaan eroavia ajatusrakenteita ja tiedonaloja. … juuri kontaktin ansiosta tällaisten ajatusmallien välille syntyy itsessään merkityksellistä kitkaa ja jopa kiistaa.” (Helsingin Sanomat 13.9.2021) ...

Arin nauru ja muisto akateemisesta anarkiasta

Arvoisa muistoväki, voisin jakaa muutaman oman muiston Arista. Lupasin myös sanoa jotakin Tutkijaliiton ja etenkin Tiede & edistyksen osalta, jonka toimituskuntaan Ari kuului yli 30 vuotta ja jonka päätoimittajana Ari toimi vuosina 2016–2019.T&E oli se lehti, jossa törmäsin Ariin tai paremminkin Arin nimeen ensi kerran. Oli vuosi 1988 ja olin itse suoraan lukiosta yhteiskuntatieteitä opiskelemaan tullut kriittistä ajattelua etsivä nuori mies. Olin ensin pettynyt yliopiston tarjoamaan puuduttavaan pullamössöön, mutta löytänyt sitten ajatuksia herättävän, monitieteellisen ja teoreettisesti suuntautuneen lehden...

Hitauden sietämisestä

Silloin, kun kirjoittaminen ei ole löytämistä, se on hitauden sietämistä. Tietämättömyyden, turhautumisen ja merkityksettömyyden sitkeää sietämistä. Suurin osa muistiinpanoista ja merkinnöistä ei johda mihinkään. Nekään havainnot, jotka myöhemmin päätyvät osaksi kirjallista koko­naisuutta, eivät välttämättä tunnu löytymisensä hetkellä olennaisilta. Tarvitaan aikaa, sillä ajalla on kyky saattaa asioita toistensa yhteyteen. Aika rakentaa taivaat. Se, missä asennossa kappaleet toisiinsa nähden ovat, miltä etäisyydeltä ja miten ne toisiaan valottavat, voi olla niiden elinkelpoisuuden kannalta ratkaisevaa. Rivit, jotka yksinään vaikuttavat kuolleilta, alkavatkin toistensa lähellä värehtiä. Jos merkitystä syntyy, se syntyy kuin tyhjästä. Siitä missä ei ole sanoja, mitään. Siinä välissä mahtuu olemaan ja kehittymään,se millä on väliä.