Kirjoittaja tutkii artikkelissaan kahta Belgian Eurovision laulukilpailuun lähettämää kappaletta, osallistujaa ja esitystä. Telex-yhtyeen ”Euro-Vision” (Haag 1980) ja Pas de deux -ryhmän ”Rendezvous” (München 1983) olivat omana aikanaan poikkeuksellisen hämmentäviä, ironisoivia ja provosoivia esityksiä. Kumpikin jäi finaalissa kolmanneksi viimeiseksi.Telex ja Pas de deux pyrkivät haastamaan sekä Euroviisujen audiovisuaalisia ja musiikillisia konventioita että kilpailun arvoja ja ihanteita. Kummassakin esityksessä oli myös kansallinen kontekstinsa, sillä Belgian euroviisumenestys oli jäänyt heikohkoksi koko kilpailun olemassaolon ajan, mikä ilmeni rohkeina kokeiluina 1980-luvun alussa. Yhtyeet rakensivat esityksensä elektronisten rytmien, äänten ja soitinten varaan. Telex esitti kappaleensa taustanauhan ja taustalaulajien kera, Pas de deux väritti sointiaan Eurovisio-orkesterin muusikoiden kanssa sekä tavattomaksi koetulla koreografiallaan. Molemmat yhtyeet toivat lavalle joukon elektronisia soittimia.Kirjoittaja analysoi kilpailukappaleita ja esityksiä osana 1980-luvun alussa tapahtunutta elektronisten soundien ja soittimien nousua populaarimusiikin valtavirtaan ja sitä, miten musiikillisista marginaaleista ponnistaneet yhtyeet tietoisesti pyrkivät koettelemaan kilpailun rajoja ja euroviisuyleisön vastaanottokykyä. Elektroniset soittimet ja niistä kumpuava äänellinen, visuaalinen ja rakenteellinen estetiikka olivat aikanaan radikaaleja irtiottoja Euroviisujen kaltaisen televisiospektaakkelin loihtimista tunnelmista ja mielikuvista. Huolimatta heikosta menestyksestä kumpikin esitys on saanut myöhemmin huomattavasti enemmän arvostusta osakseen.Avainsanat: Eurovision laulukilpailu, Telex, Pas de Deux, elektroninen musiikki, musiikkiteknologiat, Belgia
Belgium, one point. Synthesizers, irony, and provocation in Eurovision Song Contest in 1980 and 1983In his article, the author examines two songs, participants and performances submitted by Belgium to the Eurovision Song Contest. In the early 1980s, Telex’s “Euro-Vision” (The Hague 1980) and Pas de Deux’s “Rendezvous” (Munich 1983) were both exceptionally confusing, ironical, and provocative performances. They both finished third last in the finals.These unusual performances sought to challenge the audio-visual and musical conventions of the ESC and even the values and ideals of the competition. Both songs also had their own national context, as the success of Belgium in the ESC had remained rather weak throughout the existence of the competition. The bad experiences turned into bold experiments in the early 1980s. Telex and Pas de deux built their performances on electronic rhythms, sounds and instruments. Telex performed their song with a backing tape and backing vocals, but Pas de Deux coloured their sound with the musicians of the Eurovision Orchestra and an unconventional choreography. Both groups brought a number of electronic instruments on the stage.The author analyses the songs and the performances in connection with the rise of electronic sounds and instruments into the mainstream of pop in the early 1980s and asks how the bands emerging from the musical margins consciously sought to test the limits of the competition and the receptivity of the Eurovision audience. At their time, the electronic instruments and the resulting aural, visual, and structural aesthetics were radical detachments from the moods and imaginations conjured up by a television spectacle like the ESC. Despite their poor success, these performances have since then received much more appreciation.Keywords: Eurovision Song Contest, Telex, Pas de Deux, electronic music, music technology, Belgium
Through the Looking Glass: Kraftwerk’s Influence on Music Technology & German Cultural Identity
