Johtimien suuri määrä on kuulunut suomen kielen ominaispiirteisiin kautta aikojen. Suomi on ollut kirjallisilla vuosisadoilla eli 1500-luvulta nykypäivään johdin-ainesten suhteen hyvin omavarainen, mutta tästä huolimatta kieleen on omaksuttu laina-sanaston mukana muutamia johtimia. Tässä artikkelissa tarkastellaan, kuinka kirjallisena aikana lainatut johtimet on omaksuttu suomen sananmuodostukseen, milloin vierasperäisellä johtimella on alettu muodostaa uutta sanastoa ja minkälaista johtimen käyttö on eri aikoina ollut. Tutkimuksen keskeisenä tehtävänä on selvittää lainaamisen taustalla oleva motivaatio: miksi ja mihin funktioon runsasjohtiminen kieli on lainannut muilta? Tutkimuksen keskiös-sä ovat sekä omalähtöiselle sanan-muodostukselle mallin tarjonneet lainasanat että näiden mukaan muodostettu uusi sanasto. Yksityis-kohtaisen tarkastelun kohteena ovat lainaperäiset nna- ja isti-johtimet. Vertailun vuoksi tarkastellaan lisäksi skA-, tAr- ja ismi-johdoksia.
Suomen lainajohtimet edustavat semanttisesti ja rakenteellisesti kielissä tyypillisesti lainautuvia johtimia. Ne osoittautuvatkin lainatuiksi myös niissä kielissä, joista ne on omaksuttu suomeen. Johdinainesten lainaaminen suomen kieleen on sidoksissa yhteiskunnan muutoksiin, kirjakielistymiseen ja uusien ilmaisu-keinojen tarpeeseen. Semanttisiin tarpeisiin vastaamisen lisäksi lainajohtimilla on voitu täydentää oma-peräistä sananmuodostussysteemiä niiltä osin kuin siinä on produktiivisuuteen vaikuttavia rajoitteita. Yleisesti ottaen suomen ei ole lainattu johtimia ilman syytä ja tarvetta. Kielenohjailu on suhtautunut lainaperäisiin johtimiin torjuvasti, mikä on osaltaan vaikuttanut niiden vakiintumiseen. Tuoreiden ja innovatiivisten johdosten muodostusta se ei kuitenkaan ole estänyt.
The impact of loanwords on the derivational morphology of written Finnish: Diachronic study on the borrowing of suffixes during the literary centuries
An abundance of derivational morphology has been a characteristic of the Finnish language throughout the ages. During the literary centuries (from the 16th century to the present), Finnish has been particularly self-sufficient in terms of suffixes. There are, however, a few suffixes that have been adopted into Finnish. The present study examines how these few borrowed derivative elements were adopted into native Finnish word formation, when the foreign suffixes began to be used for lexical innovations, and how these elements have been used over time. The central purpose of this diachronic study is to map the motivations behind the borrowing: why and to what purpose does a language with a significant amount of derivational morphology borrow affixes from other languages? The study focuses on loanwords that have provided a model for native word formation as well as lexical innovations in Finnish through these models. Specific focus is given to the loan suffixes -nna and -isti. For comparison the suffixes -skA, -tAr, and -ismi will also be examined.
The borrowed suffixes of Finnish are semantically and structurally representative of the kinds of affixes typically borrowed across languages. The same suffixes were first borrowed into the languages from which they were borrowed into Finnish. The adoption of suffixes into the Finnish language is connected to changes in society, the development of the literary language, and the need for new means of expression. In addition to meeting semantic needs, borrowed suffixes have also been used to complement the native system of word formation in places where any limitations affecting productivity exist. In general, suffixes have not been borrowed into Finnish without a specific purpose or need. Language planning in Finland has traditionally had quite a negative attitude towards borrowed suffixes, and this has had an effect on such suffixes becoming established in the language. However, such attitudes have not prevented the formation of new and innovative derivatives.
Reduplication in Kurukh: A Study in Word-formation Processes and Vocabulary Acquisition
