Uusisänmaallinen käänne on lähihistorian tutkimuksessa tunnistettu ilmiö, joka viittaa Neuvostoliiton kaatumista seuranneisiin toisen maailmansodan muistokulttuurien muutoksiin Suomessa. Uusisänmaallisissa tulkinnoissa korostuvat näkemykset Suomen erillissodista ja torjuntavoitosta sekä tarinat sankaruudesta, uhrauksesta, kansallisesta solidaarisuudesta ja kunniakkuudesta. Sodan populaarikulttuurisilla esityksillä on nähty olevan keskeinen rooli näiden näkökulmien tuottajina: esimerkiksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun niin kutsuttua ”sotaelokuvabuumia” on tulkittu uusisänmaallisuuden viitekehyksessä.
Tässä artikkelissa tarkastelen uusisänmaallisuutta historiantutkimuksen sijasta elokuvatutkimuksen näkökulmasta. Otan tarkastelun kohteeksi vuonna 2011 ensi-iltaan tulleen elokuvan Hiljaisuus, jossa sota koetaan rintaman sijasta kaatuneiden evakuointikeskuksessa. Kysyn, minkälaisia historiallisia representaatioita Hiljaisuudessa tuotetaan? Millä elokuvan keinoilla näitä representaatioita rakennetaan?
Keskityn analyysissäni elokuvan henkilöhahmojen rakentumiseen, sillä uusisänmaallisina pidetyt arvot ja ideaalit sankaruudesta, uhrauksesta ja kunniakkuudesta henkilöityvät sotanarratiiveissa sodan kokeviin ihmisiin. Hyödynnän elokuvan lähiluvun työkaluna elokuvatutkija Murray Smithin kehittämää, kognitiivista elokuvatutkimusta edustavaa sympatian struktuurit (structures of sympathy) -analyysimallia, joka koskee elokuvan henkilöhahmojen ja katsojan välistä suhdetta ja tämän suhteen merkitystä katsojan potentiaalisille tunnereaktioille.
Analyysini osoittaa, että Hiljaisuus paikoittain haastaa uusisänmaallisia käsityksiä sodasta, mutta myös tuottaa uusisänmaalliseksi tulkittavia representaatioita suomalaisuudesta erityisesti elokuvan päähenkilöiden kautta: elokuva kannustaa katsojaa kokemaan sympatiaa niitä hahmoja kohtaan, joiden toimintaa ja ominaisuuksia määrittävät uusisänmaallisuudelle keskeiset arvot ja toimintamallit, ja sitä vastoin antipatiaa niitä hahmoja kohtaan, jotka eivät tähän uusisänmaalliseen malliin sovi.
“You weren’t even brave enough to fight!”: Neo-patriotic representations of World War II in Silence
The neo-patriotic turn refers to the changes occurring in Finnish memory culture of war after the collapse of the Soviet Union. Neo-patriotic interpretations of World War II construct and uphold notions of separate wars and defense victories as well as place strong emphasis on stories depicting war as a source of heroism, sacrifice, integrity, and national solidarity. Representations of war in fiction and popular culture have been considered to play a central role in producing such stories: the so-called Finnish “war film boom” in the late-1990s and 2000s has been seen as an example of neo-patriotic changes.
In this article, I examine neo-patriotic representations in the context of film analysis rather than in the framework of historical research. I analyze the 2011 film Silence, in which war is experienced in an evacuation center for the fallen instead of in the battlefield. I ask, what kind of historical representations are produced in Silence? How are they produced?
The analysis focuses on the construction of the main characters in the film, as the values and ideals considered neo-patriotic are embodied by the people experiencing war in fictional narratives. I utilize an analytical model developed by film researcher Murray Smith. Smith’s structures of sympathy is based on cognitive film theory and provides tools for examining the relationship between the characters and the viewer and how this relationship can affect the viewer’s potential emotional responses.
While Silence at times challenges neo-patriotic notions of war, my analysis indicates that the film also constructs representations of Finnishness that can be considered neo-patriotic: the film encourages the viewer to feel sympathy towards the characters who embody neo-patriotic ideals and values, and antipathy towards the characters who deviate from these ideals.
Analysis of the population dynamics in the “Slavic World” with a special focus on Russia
